Henkinen riittämättömyys
Kun millään ei olekaan mitään väliä
"Silloin olemme päässeet eteenpäin, kun voimme todeta täysin tyynesti olevamme
ei-laisinkaan-henkisiä ihmisiä." - Tobias Mehnert
Oletko kuullut väitettävän, että kaikki on harhaa? Että elämme illuusiossa, jossa kuvittelemme oman minuutemme todelliseksi? Ja vieläpä, että meidän olisi parasta mahdollisimman pian herätä ja havahtua tuosta harhasta, tuosta unesta? Melko ärsyttävää, vai?
Oma kiinnostukseni henkisiin asioihin lähti lukion psykologian ja filosofian tunneilta. Kysymykset siitä, mitä ihmisyys on ja mitä on olemassa, eivät ole jättäneet rauhaan sen koommin.
Olen vuorotellut erilaisilla henkisen kasvun reiteillä etsien sitä oikeaa. Yksi linja on psykologisen kasvun ja itsetuntemuksen linja, johon liittyy terapiassa käyminen ja tunnetaitojen harjoittelu. Toinen linja on henkisen harjoittamisen linja, joka sisältää joogaa ja meditointia. Esoteerisemmalla linjalla mennään kristallien, kanavointien ja manifestoinnin maailmaan.
Ja sitten on vielä yksi linja: harhasta herääminen, jonka jälkeen millään ei ole mitään väliä.
Siitä olen lukenut monta kirjaa.
Miten voin olla riittävästi tekemättä mitään?
Kirjoitan nyt asiasta, josta en tiedä mitään – siis kokemuksellisesti. Anthony De Mellon klassikkoteos Havahtuminen oli yksi ensimmäisiä henkisyyskirjoja, jotka luin melkein 20 vuotta sitten. 20 vuotta sitten – enkä vieläkään ole havahtunut!!
Kirjojen parista tieni johti myös ihmisryhmiin, joissa puhuttiin heräämisestä ja yritettiin kovasti olla henkisesti vapaita. Suurinta epäselvyyttä muistan noihin aikoihin kokeneeni siitä, pitääkö minun vai eikö minun pidä tehdä jotakin herätäkseni.
“Teidän ei tarvitse tehdä mitään. Teidän tarvitsee vain oivaltaa,” sanoo De Mello kirjassaan, ja samaa viestiä muistelen saaneeni monelta muultakin taholta. No mitä hittoa sitten??
Mitä olen tehnyt tai ollut tekemättä kaikki nämä vuodet? Olen ulkoisesti katsottuna elänyt niin sanottua tavallista elämää, en ole lähtenyt esimerkiksi Intiaan ashramiin tai muuta “asiaankuuluvaa”. Olen kyllä käynyt terapiassa, opetellut ymmärtämään hermostoani, harjoittanut mindfulnessia, joogaillut jonkin verran, ja oppinut paljon uusia asioita henkisyyteen liittyvistä työpajoista, kursseilta ja kirjoista. Olen tauotta tavoitellut jotakin.
En ole oivaltanut, herännyt tai havahtunut lopullisesti ja pysyvästi maailman illuusiosta. Ainakaan tietääkseni. Heränneet (kirjoista lukemani perusteella) sanovat, että nähtyä ei saa näkemättömäksi, joten jos olisin todella nähnyt omin silmin, kuinka harha haihtuu ympäriltäni, varmaankin tietäisin sen.
Silloin olisin edelleen maailmassa, mutta näkisin selvästi, ettei se ole todellinen.
Miksi haluaisin kokea tämän?
Kärsimys
Olen viime ajat keskittynyt henkisyysskenessä taas enemmän psykologiaan, koska opiskelen lyhytterapeuttikoulutuksessa. Samalla myös tietynlainen mystiikka ja esoteerisuus on kiinnostellut enemmän kuin aikaisemmin. Edelleen on kyse vain siitä, että etsin vastauksia kysymyksiin, mitä ihmisyys on ja mitä on olemassa.
Tobias Mehnertin viime syksynä ilmestynyt kirja Henkisyyden sudenkuopat oli minulle must-read sen jälkeen, kun kuuntelin Mehnertin haastattelun Kuudesaisti.net-sivuston järjestämässä Uusi Aika Summitissa pari viikkoa sitten. Mehnert kertoi haastattelussa elämästään sen jälkeen, kun hän heräsi harhasta – käytyään henkilökohtaisesti läpi kaikki mahdolliset henkisyyden sudenkuopat.
- Mikään harjoitus ei oikeastaan auta, jos ei ole kokemuksellisesti oivaltanut, että tämä on unimaailmaa, hän sanoi lähetyksessä.
Nyt Mehnertin kirjaa luettuani muistan noin kymmenen vuoden takaisen nihilismivaiheeni, joka oli seurausta Jed McKennan valaistumistrilogian1 lukemisesta. Sen valossa elämä näyttäytyi hetken aikaa niin, että kun kaikkeen suhtautuu siten, että sillä ei ole väliä, kärsimys vähenee merkittävästi.
Ja niinhän se on, henkinen kärsimys on kaiken tämän takana.
Haluanko oikeasti tietää, mitä ihmisyys on ja mitä on olemassa, vai haluanko vain tietää, miten voin lakata kokemasta kärsimystä omassa elämässäni?
Niin kiinnostavia kuin psykologiset käsitteet ja henkiset järjestelmät ovatkin, tehokkaimmin kärsimystä pois vievä ajatus on se, että oikeasti millään ei ole mitään väliä, koska kaikki on unta. Kehomme ja mielemme vain vetävät osaansa näytelmässä, ja kärsimme, koska samastumme siihen. Tämä ajatus ei kuitenkaan pysy päässä kovin pitkään, ainakaan ennen sen kokemuksellista oivaltamista.
“Henkinen etsintä alkaa monesti traumaattisesta kokemuksesta, tarkemmin sanottuna sen seurauksena syntyneestä uskomuksesta, että olemme kelvottomia tai vääränlaisia,” kirjoittaa Mehnert kirjassaan. Hän arvelee, että jokainen henkinen etsijä on jollain tavalla traumatisoitunut.
Olen tästä samaa mieltä. Trauma-sana on ehkä kokenut viime aikoina inflaation, kun sitä käytetään joka paikassa, mutta on totta, ettei elämä kohtele ketään meistä pelkästään silkkihansikkain. Jokainen hakee haavoihinsa helpotusta – ja henkisyys on siihen yksi (hyvä?) keino.
Psykologia ja henkisyys tarjoavat, kuten tiedämme, loputtoman määrän konsteja vapautua ja eheytyä sellaisesta, mikä saa meidät voimaan huonosti. Henkinen polku alkaa usein siitä, että haluamme voida paremmin: toipua uupumuksesta, parantua traumoista ja kivuista ja korjata ihmissuhteemme.
Vähitellen tämä tarve voi laajentua haluksi oivaltaa lopullinen totuus maailmasta ja olla yhtä todellisuuden kanssa – olla kokonaan vapaa. Herätä harhasta, miksei jopa valaistua.
Näin siitä huolimatta, että Anthony De Mellokin sanoo: “Ennen havahtumista olin masentunut, havahtumisen jälkeen olin edelleen masentunut.” Harhasta herääminen ei tuo meille täydellistä elämää. Tämän Mehnert vahvistaa kokemuksellaan, että elämästä tulee “jopa aivan hemmetin hankalaa” unimaailman taian haihduttua.
Herääminen ei ole konsti voida paremmin.
Mikä pettymys!
Ehkä meidän on siis oltava tarkempia siitä, mitä itse asiassa haluamme.2
Inhimillisyys
Henkinen etsintä on matkantekoa huonosti voimisesta kohti paremmin voimista, epämääräisestä ahdistuksesta kohti itsensä tuntemista, lukkiutuneista ajatusmalleista kohti avoimempaa ja luovempaa suhdetta elämään. Tämä on ihan tervettä – kun se ei mene liiallisuuksiin.
Henkiset markkinat tarjoavat meille loputtomia mahdollisuuksia ja vaativat kykyä erottaa oma polkumme muiden poluista. Mitä minä tarvitsen, mikä minua auttaisi?
Silti, koska kaikki meissä tapahtuu aina suhteessa muihin ihmisiin, emme voi olla katsomatta mallia vierustoverilta. Mitä hän tekee, kun hän vaikuttaa jo niin vapaalta ja hyvinvoivalta? Kuinka tuo tyyppi on saavuttanut tuon olotilan, jossa hänelle näyttää kaikki olevan selvää?
Varsinkaan, kun emme tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä – tai pitäisikö olla vain tekemättä mitään – meidät valtaa henkinen riittämättömyys.
Se on viheliäistä, sillä riittämättömyyden tunne on yksi niistä asioista, joista henkisen kasvun konsteilla yritetään päästä eroon. “Riität juuri sellaisena kuin olet.” Tämän “tavallisen” riittämättömyyden tilalle saammekin henkistä riittämättömyyttä, kun murehdimme, teemmekö tarpeeksi ja oikeita asioita tavoittaaksemme sen vapauden, johon moni muu näyttäisi jo päässeen.
Henkinen riittämättömyys johtuu oletuksesta, että havahtuneen ihmisen ei pitäisi esimerkiksi kokea syvää häpeää tai ärsyyntyä muiden ihmisten käytöksestä. Pitäisi olla vapautunut kaikesta vaikeasta: "Miksi vieläkin tunnen tätä häpeää, olisi jo pitänyt päästä tästä! En kai minä nyt enää voi hermostua lapsille!"
Ajatus on, että kunhan vain pääsen näistä minua riivaavista inhimillisyyksistä, sitten olen vapaa ja havahtunut.
Se on takapää edellä puuhun menemistä. Mehnertin mukaan tavoittelemamme mielenrauha ei ole väylä havahtumiseen, vaan sen sivutuote.
Ja juuri tämä riittämättömyys johtaa moniin niistä sudenkuopista, joista Mehnert kirjoittaa, kuten henkiseen ohittamiseen ja täydellisen elämän odottamiseen.
Jos nyt sitten koetamme sulatella tämän väitteen, että kaikki on harhaa, riittämättömyys korvautuukin turhautumisella: eikö tällä kaikella vaivalla ja työstämisellä olekaan mitään väliä? Tuo turhautuminen voi olla tärkeä avain.
Jos henkisen polun kulkeminen ei vääjäämättä johdakaan vapauteen ja havahtuneisuuteen, miksi minäkin täällä sitten raapustan tekstiä toisensa perään kaikesta siitä, mikä kenties auttaa polulla eteenpäin?
Koska jotakin meidän on täällä dualistisessa maailmassa puuhasteltava.
Henkisen kasvun parissa työskentely ei ole parempaa tai huonompaa kuin vaikkapa roska-auton ajaminen. Kyse on mieltymyksistä.
On hyvä, että on ihmisiä, jotka haluavat ajaa roska-autoa. Itse en halua.
Mieluummin kirjoitan.
“Kun millään ei ole mitään väliä, kaikella on väliä. On mahdotonta tehdä eroa hyvän ja huonon välillä. Sodan alkaminen ja loppuminen ovat tasavertaisia tapahtumia. Merkityksellisyyden tunne syntyy ymmärryksestä, että jokaisessa asiassa on kaikki. Näytä minulle pisara, niin tunnen koko valtameren.” - Tobias Mehnert
Jed McKenna: Henkinen valaistuminen - hitonmoinen juttu (2010), Henkisesti epäkorrekti valaistuminen (2012), Henkinen sodankäynti (2014)
Tästä myös Jed McKennan kirjoissa on kysymys: emme oikeasti halua valaistua, vaan kasvaa henkisesti aikuisiksi.
Tämä on aihe, josta voin puhua, kirjoittaa ja keskustella loputtomiin. No, niin kai teenkin, yhdestä jos toisestakin kantista 😄
Sinun kirjoituksessa on niin monta mielenkiintoista kulmaa, että kaikkiin niistä en nyt tartu, mutta nostan tämän lisänä: JA. Mun kokemukset valaistumisesta, henkisyyden karisemisesta ja elämästä sen jälkeen kietoutuvat tavalla tai toisella ja-käsitteeseen. Minä olen ja, elämä on ja – ei jotain puritaanista yhtä ja tiettyä (ihan viimeiseksi täydellistä). Elämä on unta, illuusiota, harhaa JA samalla mitä konkreettisin ja todellisin kokemus. Yhtäaikaa voi olla äreä ja valaistunut – on ihmisen keksimä homma laittaa hyvä-huono lappuja (tämänkin) mitä luonnollisimman olemisen päälle.
Aivan superkiinnostavaa! Samaistun tosi moneen tässä, ainakin omalla kohdalla henkisyyteen ja erilaisiin filosofioihinkin tutustuminen kävi trauman kautta, sitten tuli nihilismi/kyynisyys, sitten terapia, sitten sitä tätä ja tuota. Kiitos loistavasta tekstistä ja myös tästä kirjanostosta. Laitoin sen kirjastosta varaukseen. 👌 (vai aiheen hengessä: 🙏)