Turvallisuudentunne on rakkauden näkemistä itsessään
Sisäisen vanhuksen ja sisäisen lapsen välissä olen minä, rakkaus.
Sunnuntaiaamun pitkitettyjen theta-aaltojen aikana otin yhteyttä sisäiseen vanhukseeni. Hän on nainen, jonka hiukset ovat samanlaiset kuin minun, harmaat vain. Hän asuu valkoisessa talossa, jossa on valoisa sali ja salin lattialla tilaa istua kaikkien niiden, jotka tulevat hänen luokseen pyytämään apua mielensä hoitamiseen ja sielunsa rauhoittamiseen.
Minä haen häneltä apua oman tieni seuraavien askelten ottamiseen. En tiedä, miten lopulta pääsen hänen luokseen, mutta askel kerrallaan sen on tapahduttava, ei ole muuta tapaa.
Aloitin kolme viikkoa sitten uuden turvakirjan, kun vanha tuli täyteen. Turvakirja on kuin muisti- tai päiväkirja, mutta suhteeni siihen on se, että se tuo minulle turvaa. Kirjoitan siihen nopeasti lyijykynällä, huonolla käsialalla, sillä sen tarkoitus on palvella vain tätä hetkeä. Se ottaa vastaan ne sanat, jotka juuri nyt ovat minussa auki.
Kolmessa viikossa olen kirjoittanut jo neljäsosan tuosta kirjasta. Se tarkoittaa, että jotakin on meneillään. Lauseita tulee ja ne kantavat merkityksiä, jotka tuntuvat askelilta. Askelilta kohti sisäisen vanhukseni asuinsijaa.
Joskus kysyin päiväkirjalta enemmän kysymyksiä, kuulematta vastauksia ainakaan sillä erää. Myöhemmin niitä on voinut tippua eteen, kun olen jo unohtanut kysymykset. Mutta nyt, nyt tuntuu kuin kertoisin useammin itselleni vastauksia. Vanhus sisälläni tietää.
En erityisesti pyri kirjoittamaan aamusivuja1, mutta koska heräämisen jälkeisillä theta-aalloilla viipyily on muodostunut elinehdokseni, kuulen vanhukseni sanat parhaiten juuri aamuisin. Kirjoittamalla päästän ne syvemmälle mieleni rakenteisiin.
Se on hyvin erilaista kirjoittamista kuin mikään muu. Se on läsnäoloa itselleni juuri tässä ja nyt. Muu päiväkirjan kirjoittamiseni on ollut toisinaan jonkinlaista elämän opiskelua tulevaisuutta varten, tai menneisyyden säilömistä silkasta nostalgiasta, mutta tämä, tämä on juuri nyt.
Ja koska otan tässä kirjoittamalla itsestäni vastaan sen, mikä juuri nyt on kulkemassa lävitseni, se tuottaa turvaa. Turva itsessään olemiseen voi syntyä vain läsnäolossa.
Elämäni on ollut aina monella tapaa hyvin turvallista. En ole joutunut pelkäämään leijonia tai pommeja, näkemään nälkää, tai olemaan varuillani fyysisen koskemattomuuteni puolesta. Olen voinut luottaa, että elämä haluaa minulle hyvää ja ihmisetkin pääosin. Siksi kesti pitkään saada selville, että minussa asuu myös syvä turvattomuus.
Emotionaalinen turva on se, mitä pieni lapsi tarvitsee oppiakseen, että elämään kuuluvat tunteet eivät ole vaarallisia, eikä hänen tarvitse kokea niitä yksin. Taito tuntea ja kohdata tunteita kehittyy silloin, kun aikuinen säätelee tunteita lapsen kanssa ja validoi ne, eli kertoo isommankin kiukun olevan ok.
Kuulun sukupolveen, joka opettaa omille lapsilleen sitä, mitä vasta itsekin opettelee nyt aikuisiällä. Tunteiden tuntemisen turvaa. Vasta tällä sukupolvella on siihen mahdollisuus.
Sanotaan, että se, mikä on vuorovaikutuksessa mennyt rikki, myös korjataan vuorovaikutuksessa. Ihmissuhteissa on kyse ennen muuta tunteista. Tarvitsemme toisen ihmisen peiliksemme emotionaalisten haavojen näkemiseen.
Silti turvan luominen sisäiseen todellisuuteemme on omalla vastuullamme. Kun tämä ei ole meille selvää – hädin tuskin on aina minullekaan – etsimme muutosta ulkoisiin olosuhteisiin saadaksemme sisäisen kokemuksemme muutettua.
Mutta kukaan toinen ihminen, mikään toinen paikka tai olosuhde ei valaise meitä ehjäksi niin kauan kuin istumme omien rakkauden esteidemme varjossa.
Pohdin ajatusta, jonka mukaan syvin tarpeemme kenties on kokea olevamme hyväksyttyjä ja arvokkaita2. Kun tunnemme kelpaavamme, se luo meihin turvaa ja levollisuutta – kykyä olla läsnä siinä missä olemme. Silloin rakkaus tulee näkyviin. Se on se olemuspuoli meissä, joka ei kiinnity mihinkään tarinaan, jota kerromme itsestämme. Se ei koskaan ole poissa, se vain peittyy esteiden taa.
Lapsi tarvitsee aikuiselta kokemuksen siitä, että hän kelpaa – että hän tulee nähdyksi rakkautena. Kun lapsi ei sitä saa, rakkaus vähitellen peittyy häpeään, syyllisyyteen, pelkoon. Tämä on meidän kaikkien tarina, enemmän ja vähemmän. Tämä on se matka ihmisenä, johon synnymme.
Aikuisina meillä on mahdollisuus etsiä sisältämme tuo lapsi, jossa rakkaus kirkkaana säteilee, ja nähdä hänet nyt. Ei ole myöhäistä. Kaikki ikäkautemme ovat meissä läsnä samanaikaisesti. Sisäinen vanhukseni antaa minulle turvaa, ja minä voin syleillä sisäistä lastani, joka katsoo minua kyynelsilmin.
Taannoin eräässä työpajassa tehtiinkin mielikuvaharjoitus, jossa kuljettiin niityllä kohti sitä lasta, joka joskus olimme. Kun halasin häntä, mieleeni nousivat spontaanisti sanat: “Minä olen se, jota olet aina odottanut.”
Tämä saa minut oivaltamaan myös sen, mikä useimmissa tapauksissa lienee terapian tarkoitus: hyväksyvän vahvistuksen saaminen “vanhemmalta”. Terapeutti avautuu transferenssin kohteeksi: asiakas saa pitää häntä vanhempanaan ja pyytää sitä, mitä kokee jääneensä vaille. Validointia, kuulluksi ja nähdyksi tulemista. Läsnäoloa. Emotionaalista turvaa.
Projektioita, eli tunteiden ja muun mielen sisällön heijastamista toisiin ihmisiin, tapahtuu tiedostamatta kaikissa ihmissuhteissa, etenkin parisuhteissa. Ne ovat yritystä ratkaista konflikteja, jotka jäivät menneisyydessä vaille ratkaisua. Puolison vastuulla ei kuitenkaan ole korjata kiintymyssuhdehaavojamme. Hänen peilauksestaan näemme – jos vain suostumme näkemään – missä haavamme ovat, ja voimme valita kohdata haavamme itse, terapeutin tuella tai ilman.
Kun turva meissä vahvistuu, jaksamme jatkaa matkaa omin voimin. Pystymme olemaan itsellemme läsnä, tuntemaan tunteemme ja siirtymään vähitellen pois varjoista, joita rakkauden esteet heittävät eteemme. Tie valoon aukeaa.
Kun kirjoitan turvakirjaan, se on kuin puhuisin sisäisen terapeuttini kanssa. Sana sanalta annan tilaa tunteille olla niin kuin ne ovat. Saan olla lapsi, joka ei ymmärrä, saan polkea paikallani ja hakata seinää. Saan kiukutella niin paljon kuin kurkussa riittää ääntä. Mikään ei ole väärin, ei liikaa. Joku tai jokin valkoisten sivujen uumenissa kuiskaa: olet arvokas juuri tuollaisena. Voin nähdä itseni rakkautena.
Aamusivut ovat luovuuden löytämisen menetelmä, joka esitellään Julia Cameronin kirjassa Tie luovuuteen.
Ajatuksen esitti lyhytterapiakouluttajani Jani Roman verkkoluennollaan “Voiko rakkaus olla terapiaa?”
Kirjoitatko sinäkin päiväkirjaa, aamusivuja tai vastaavaa? Vaikka saatkin kenties sen kautta vastauksia omalta sisäiseltä viisaaltasi, kaipaisitko joskus myös, että joku toinen ihminen kuuntelisi sanojasi ja auttaisi seuraavien askelten ottamisessa?
Haluaisitko kokeilla terapeuttista valmennusta, jossa tulet kohdatuksi kirjoittamisen kautta? Saat selkeyttä sisäiseen säätilaasi, peilausta kipukohtiisi, aineksia vahvempaan itsetuntemukseen. Kirjoittaminen on hermostoystävällinen tapa jakaa syviäkin tuntojaan, ja voit tehdä sen sinulle sopivalla hetkellä. Vastauskirjeen saat viikon kuluessa.
Kesätarjouksena voit kokeilla valmennusta yhden kirjeenvaihdon verran hintaan 55€. Muutoin myynnissä on kuukausipaketti (4 kirjettä) hintaan 299€. (Tarjous voimassa 31.7.2025 saakka)
Tutustu TERAPEUTTISEEN KIRJOITTAMISVALMENNUKSEEN täältä.
Hieno teksti. Oli paljon, mihin tarttua ja mihin suuntaan ajatukseni versoivat. Erityisesti "Minä olen se, jota olet aina odottanut" sanasi osuivat jonnekin syvälle.
Kiitos - ja ihana kuulla, että löytyi tarttumapintaa! ❤️ Itsellekin tuntuu, että tuosta mainitusta lauseesta versoo vielä lisää jotakin...